Perusta sinäkin oma Blogaaja.fi blogi ilmaiseksi >>
Formula 1 VPN-Suomi

Tule Hyvä Mieli

Mielenterveyden puolesta

Kuntoutuja ja Auttaja Mielenterveyspalveluissa

Mielenterveyspalvelut

Mielenterveystyön tavoitteena on vahvistaa mielenterveyttä sekä vähentää siihen kohdistuvia uhkia. Mielenterveystyö pitää sisällään mielenterveyttä edistävän työn ja mielenterveyden häiriöiden ehkäisyn sekä mielenterveyspalvelut. (STM 2017.)

Kunnat ovat vastuussa mielenterveyspalvelujen järjestämisestä. Psykiatriset sairaanhoitopalvelut järjestetään joko kunnan omilta sosiaali- ja terveyspalveluilta tai sitten ne ostetaan sairaanhoitopiireiltä tai yksityisiltä palvelun tuottajilta. Kunnan on terveydenhuoltolain mukaan järjestettävä tarpeellinen mielenterveystyö, johon kuuluu ohjaus ja neuvonta, yksilön ja perheen psykososiaalinen tuki sekä mielenterveyspalvelut, joilla tarkoitetaan mielenterveyden häiriöiden tutkimusta, hoitoa ja lääkinnällistä kuntoutusta. (Mielenterveystalo 2017.)

Mielenterveyspalvelut haetaan ensisijaisesti oman alueen terveysasemalta. Myös. lasten ja nuorten hoitotarpeen arviointia ja ei-kiireellistä hoitoa varten hakeudutaan omalle terveysasemalle. Terveysasemilla annetaan apua kriisitilanteissa, mutta myös hoidetaan lieviä ja keskivaikeita mielenterveyden häiriöitä. Terveysasemilla omalääkäri sekä psykiatriaan erikoistuneet sairaanhoitajat auttavat ja ohjaavat tarvittaessa psykiatriseen erikoissairaanhoitoon. (Helsingin kaupunki 2017.) Kaikkia mielenterveyden häiriöitä pyritään kuitenkin ensi-sijaisesti hoitamaan avopalveluilla sekä sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalveluilla. Mielenterveyspalveluja järjestetään myös erikoissairaanhoidossa psykiatrian poliklinikoilla ja psykiatrisena sairaalahoitona. Sairaalahoito on kuitenkin aina poikkeustilanne. (STM 2017.) Psykiatrisissa sairaaloissa on nykyään noin 3500 paikkaa ja enimmillään niitä on ollut noin 20 000. Sairaalapaikkojen määrä vähenee samalla kuin avohoidon käyntien määrä kasvaa. (THL 2015.)

Merkittävä avohoidon sektori on mielenterveyskuntoutujien asumispalvelut, joiden piirissä kuntoutetaan tällä hetkellä noin 8000 avohoidon potilasta. Asumispaikat ovat eriasteisia tehostetusta ympärivuorokautisesta valvonnasta tukiasumiseen. Asiakkaat sairastavat vaikeita mielenterveyshäiriöitä, useimmat skitsofreniaa, eivätkä pärjää itsenäisessä asumisessa. Asumisyksikköpaikkojen lisääminen on vähentänyt sairaalahoidon tarvetta. (THL 2015.)

Kuntien järjestämien mielenterveyspalvelujen lisäksi merkittävässä roolissa toimii myös yksityisen sektorin mielenterveyspalvelut, seurakuntien mielenterveyspalvelut, sekä erilaiset paikalliset ja valtakunnalliset kolmannen sektorin palvelut kuten mielenterveysyhdistykset, potilasjärjestöt sekä kriisikeskukset. Näiden toimijoiden merkitys mielen-terveyspalveluiden tuottajana on kasvussa ja yhteistyötä eri tahojen välillä pyritään jatkuvasti kehittämään. (Mielenterveystalo 2017.)

Kuntoutujan kokemus

Sami Juntunen kertoo tulleensa väärinymmärretyksi kuullessaan ääniä ja sen myötä joutuneensa mielisairaalaan. Hänen mukaansa kohtaamiset sosiaali- ja terveysalalla ovat olleet sekä negatiivisia että positiivisia. Enemmän Juntunen kuitenkin puhuu negatiivisista kokemuksistaan, jolloin hänen tarpeitaan yksilönä ei kuunneltu, vaan työntekijät tekivät omat oletukset hänen tarpeistaan. Suomen palvelujärjestelmä on rakennettu hyvin avohoitopainotteiseksi, ja siinä painotetaan yksilön oma-aloitteisuutta hoitoon hakeutumisessa ja itse hoitamisessa. Kuitenkin kun tätä vertaa Juntusen kertomaan, tuntuu että sinällään hyvä palvelujärjestelmä on mennyt jossain kohtaa pieleen. Juntunen sanoo esimerkiksi Ylen haastattelussa (2015), että häntä ei ole ymmärretty ja oikeanlaisen tuen ja avun saaminen ei ole aina ollut sitä mitä sen olisi pitänyt olla. Mielenterveystyön tavoite tuntuu unohtuneen, ja kohtaaminen jäänyt vaille empatiaa. Voi olla, että Juntusen kokemus oli paikasta riippuva, ja toisessa kunnassa häneen olisi suhtauduttu eri tavalla. Pohdinkin, voiko sote uudistus tuoda tähän ongelmaan ratkaisua. Vai olisiko tässä kuitenkin paikalla työelämässä olevien työntekijöiden lisäkoulutus. Näinhän sanotaan, että kertaus on opintojen äiti. Esimerkiksi Juntusen esille tuoma kohtaamisen kolmen K:n malli: kuuntele, kunnioita ja kannusta on hyvä. Tällaista lisää työpaikoille!

Sosionomi auttajana

Sosionomin tutkinnon suorittaneiden tehtävänä on ehkäisevä, perusturvaan kohdentuva, perhekeskeinen ja yksilökeskeinen työ. Sosionomin osaamisalueita ovat arjen ja sosiaalisen toimintakyvyn tukeminen. Tahdonvastainen ja terapeuttisista interventioista vastaaminen edellyttävät lakisääteisesti muuta kuin sosionomin koulutusta. (Mäkinen, Raatikainen, Rahikka & Saarnio 2011: 76–77.) Sosiaalihuollon mielenterveys- ja päihdepalvelut painottuvatkin avohuollon palveluihin (Mäkelä & Simojoki 2015: 66–67; Sayed 2016: 130).

Useissa palveluissa tarvitaan sekä sosiaalihuollon sekä terveydenhuollon osaamista. Sosiaaliohjauksessa mielenterveysasiakkaan tukena on henkilökohtainen palvelutarpeen arviointi, palveluohjaus, pitkäkestoinen sosiaalisen toimintakyvyn ja osallisuuden vahvistaminen sekä neuvonta ja ohjaus. Sosionomit voivat tarjota niitä usein erilaisissa matalan kynnyksen yksiköissä, kuten mielenterveysyhdistyksissä, kuntoutuspalveluissa ja tuetun asumisen yhteydessä työskennellessä. Osa sosionomeista työllistyy lisäksi akuutin ja ehkäisevän kriisityön yksiköihin, jolloin ohjaus on vastaanotto- puhelin ja nettipalvelutyötä. (Sayed 2016: 132–133.)

Pro Gradu -tutkielmassa Sosiaalityön asiantuntijuus moniammatillisessa psykiatrisen-sa avohoitotyössä (Forsström 2011) käy ilmi, että muiden ammattiryhmien haastatteluissa sosiaalityön asema näyttäytyi erityisesti sosiaaliturva- ja sosiaalipalveluiden asiantuntijuutena. Itse he kokivat erityisosaamisekseen edellisten lisäksi yhteiskunnalliset ja sosiaaliset kysymykset sekä tuen ja kuuntelemisen.

Psykososiaalinen lähestymistapa on nähty keskeiseksi mielenterveystyössä. Lakisääteisissä palveluissa ohjauksen toteutusta määrittää esimerkiksi asiakkaan palvelusuunnitelma, kun taas matalan kynnyksen palvelussa lähtökohdat ovat vapaammat. Mielenterveyden ongelmiin ja häiriöihin liittyy moninaisia sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä ja ne kehittyvät prosessinomaisesti. Psykososiaalisella ohjauksella ja tuella on nähty olevan suuri merkitys niihin vaikuttamisessa. (Sayed 2016. 134–137.)

Auttajan työssä jaksaminen

Sosiaaliala voi ajoittain olla henkisesti rankkaa työtä ja työssä jaksamiseen onkin panostettava. Työssä jaksamisesta tulee mieleen riittävät tauot ja irtiotto vapaa-ajalla töistä sekä erilaiset stressinhallintakeinot. Näiden lisäksi on puhuttu tunneälystä työssä jaksamisen edellytyksenä. Tunneosaaminen eli tunneäly kuvastaa kykyä havaita ja ymmärtää tunteita, kykyä soveltaa tunteisiin liittyvää tietoa ongelmanratkaisussa ja kykyä hallita tunteita ja siten omaa käytöstään. Tunneälykäs työntekijä suoriutuu hommistaan paremmin, sillä hän hallitsee oikeanlaiset kommunikaatiotaidot, on hienotunteisempi muita kohtaan ja osaa asettua heidän asemaansa. Hän osaa rauhoittua ja palautua nopeammin stressaavista ja haastavista tilanteista. Tunneälytaitojen sanotaan siksi olevan kaikkein tärkein ominaisuus ihmissuhdetöissä. (Luona 2017.)

Oman hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että tunteet eivät saa ylivaltaa työtilanteissa. On tärkeää osata tunnistaa tunteita, ja kehittää kykyä hallita niitä. Ensimmäinen askel tähän on itsetuntemuksen kasvattaminen. Hyvällä itsetuntemuksella voi oppia havainnoimaan sitä, miten tunteet syntyvät ja muotoutuvat sekä miten tunteet vaikuttavat itseemme. (Luona 2017.) Koen, että yksilön tunteiden hallintaa tulisi opettaa enemmän jo alan opiskeluvaiheessa. Sillä voi olla todellista merkitystä työssä jaksamisessa. Tällä hetkellä vastuu taidon oppimisesta on henkilöllä itsellään. Vaikka uskon, että sosiaalialalle hakeutuu sellaisia ihmisiä, joilla on jo ennestään vahvat tunnetaidot, niin tätä kykyä voi kuitenkin aina kehittää.

Ollessani sosiaalialan työkentällä olen huomannut, että merkittävä työssä jaksamisen keino on reflektointi. Reflektoinnin avulla työtilanteet saadaan käytyä läpi niin, että tilanteessa ollut saa purkaa omat tuntemuksensa ja peilata niitä siihen mitä tapahtui. Tämä mahdollistaa myös kehittämisehdotukset toimintatapoihin seuraavalle kerralle ja onnistumisten tunnistamisen.

Lähteet

Forsström, Kirsi (2011). Sosiaalityön asiantuntijuus moniammatillisessa psykiatrisessa avohoitotyössä. Pro Gradu -tutkielma. Sosiaalitieteiden laitos. Helsingin yliopisto. Saa-tavilla verkossa <https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/28109/Sosiaalityonasiantuntijuus2.pd>. Luettu 18.5.2017.

Helsingin kaupunki 2017. Mielenterveys ja päihdepalvelut. Verkkodokumentti: <http://www.hel.fi/www/Helsinki/fi/sosiaali-ja-terveyspalvelut/mielenterveys-ja-paihdepalvelut/toiminta> Luettu 18.5.2017.

Luona 2017. Tunneäly suojelee uupumiselta. Verkkodokumentti: <https://www.luona.fi/tunnealy-suojelee-uupumiselta/> Luettu 18.5.2017.

Mielenterveystalo 2017. Hoidon järjestäminen. Helsingin ja uudenmaan sairaanhoito-piiri. Verkkodokumentti <https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Mielenterveyspalvelut/hoidon_jarjestaminen/Pages/default.aspx> Luettu 18.5.2017.

Sayed, Terttu 2016. Sosiaaliohjaus mielenterveystyössä. Teoksessa Helminen, Jari (toim.): Sosiaaliohjaus – lähtökohtia ja käytäntöjä. Helsinki: Edita. 129–143.

STM 2017. Mielenterevyspalvelut. Sosiaali- ja terveysministeriö. Verkkodokumentti. <http://stm.fi/mielenterveyspalvelut>. Luettu 18.5.2017.

THL 2015. Mielenterveyspalvelut. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Verkkodokumentti: <https://www.thl.fi/fi/web/mielenterveys/mielenterveyspalvelut>. Luettu 18.5.2017.

Yle 2015. Sami kehottaa päänsisäisiä ääniä kuulevia tulemaan kaapista ulos. Verkkodokumentti: <http://yle.fi/uutiset/3-8274328> Luettu 18.5.2017.

 

 

 

 

Mieliala, masennus ja tämän päivän keskustelua

Masentunut tunnetila tulee useimmille tutuksi jossain vaiheessa elämää. Masentunut tunne muuttuu masentuneeksi mielialaksi, kun masentuneisuus on vallitsevampaa ja pitkäkestoisempaa. Kun oireet täyttävät tietyn määrän masennuksen oirekriteereistä (ICD-10), puhutaan masennusoireyhtymästä eli masennustilasta, joka luokitellaan mielenterveyden häiriöksi. Masennustilat jaotellaan lieviin, keskivaikeisiin, vaikeisiin ja psykoottisiin tiloihin ja on olemassa myös niin sanottuja muita masennustiloja. (Toivio – Nordling 2013: 179- 185.) Masennus on usein perinnöllisten, neurobiologisten, psykologisten ja sosiaalisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta aiheutuva seuraus. On arvioitu, että vakavaa masennusta sairastaa 5-6 % suomalaisista. Naisista 10-20 % sairastaa vaikeaa masennusta ja miehistä 10 % kokee vähintäänkin yhden vaikean masennusjakson elämänsä aikana. Terveyskäyttäytymistä koskevissa tutkimuksissa on todettu, että 10% suomalaisista oli kärsinyt masennustilasta edellisen vuoden aikana. (Toivio – Nordling 2013: 178.) Luvut ovat siis suuria.

Joka toinen suomalainen sairastuu mieleltään elämänsä aikana. Lisäksi mielen sairaudet ovat yleisin työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen syy Suomessa. (Arman Pohjantähden alla 2017.) Luultavimmin myös sosiaalialan työtehtävissä tulemme kohtaamaan mielenterveyden haasteet monin eri tavoin. Ihmiset voivat olla huolissaan omasta tai läheistensä mielenterveydestä tai heillä voi olla pitkä historia mielenterveydellisistä haasteista. Asenteilla ja ymmärryksellä on työssämme sijansa ja ajoittain nousee esiin uudenlaisia ilmiöitä.  Viime aikoina on esimerkiksi uutisoitu Kätilöopiston sairaalan laajoista homeongelmista, sairaalan sulkemisesta ja kymmenistä sairastuneista (Aalto 2017). Käyhkö (2017) nostaa esiin nykyajan ongelman: ”Professori Ville Valtosen mukaan Suomessa on useita tuhansia homesairaita sairauseläkkeellä väärällä diagnoosilla. Viralliset tahot eivät tunnusta homesairautta – ei Kela, eivät vakuutusyhtiöt eikä edes Työterveyslaitos, vaikka Työterveyslaitoksen tulisi lain mukaan olla työterveyden ylin asiantuntija.”  Tuhansia ihmisiä on sairauseläkkeellä masennuksen takia ja Valtonen kertoo olevansa ainoa, joka uskaltaa kirjoittaa homesairausdiagnoosin, koska on jo itse eläkkeellä. On tietenkin totta, että homeelle altistunut ja sairastunut henkilö voi sekundaarisesti kärsiä masennuksesta Valtonen muistuttaa, mutta primaaridiagnoosi pitäisi kuitenkin olla homesairausdiagnoosi. (Käyhkö 2017.) Uutisointia seuratessa tuntuu, että masennus sopii sellaisten asioiden diagnoosiksi, joita ei syystä tai toisesta haluta, voida tai osata diagnosoida totuudenmukaisemmin. Mitä väärä diagnoosi tekee ihmisen itsetunnolle ja minäkuvalle? Pahimmassa tapauksessa oireita ei edes oteta vakavasti – toivottavasti julkinen keskustelu muuttaisi tilannetta positiivisempaan suuntaan. Itse tuntisin luultavasti suurta vihaa jos minun kerrottaisiin olevan masentunut kärsiessäni homesairauden aiheuttamista laajoista ongelmista, jotka tuottavat henkistä kärsimystä, rajoittaa sosiaalista elämää sekä fyysistä oleilua eri tiloissa ja pahimmassa tapauksessa estäisi jopa työkykyni. Jos Kela, vakuutusyhtiöt ja työterveyslaitos eivät tunnusta homesairautta, ei ihmiselle jää vaihtoehtoja kuin elää väärän diagnoosin kanssa – eipä kovin voimaannuttavaa. Toivottavasti homesairaudet tunnustetaan tulevaisuudessa paremmin. Milloinhan uusin ICD-tautiluokitus tulee voimaan Suomessa ja vastaako se paremmin näihin kysymyksiin? Kenen vastuulla on, että ihmiset saisivat oikean diagnoosin ja lisäksi heille kuuluvat etuudet ja korvaukset?

Lääkehoito puhututtaa yhä enemmän ihmisiä ja näkyy myös sosionominen arjessa. Julkisuudessa on keskusteltu depressiolääkkeiden ”alikäytöstä” ja niiden ”liikakäytöstä” ja myös lääkkeiden vaikuttavuuteen on kohdistunut sekä liiallisia odotuksia että epäasiallista kritiikkiä. (Mielialahäiriöiden lääkehoito 2014.) Lääkehoidolla on paikkansa, ja nykyaikana se tuntuu olevan valtavan yleistä. Samalla muun hoidon saaminen voi olla vaikeaa, varsinkin jos ongelmat eivät ole vielä ”tarpeeksi” pitkälle menneitä. Lieviin masennusoireisiin tarjotaan omien kokemusteni mukaan aika nopeasti lääkkeitä, mutta muuta keskusteluapua tai hoitoa välttämättä ei. Keskustelua herättää myös se, puretaanko määrättyjä lääkeyhdistelmiä tarpeeksi usein vai syödäänkö lääkkeitä turhaan, vaikka vaste ei enää toimisi.  En kuitenkaan halua jättää mainitsematta sitä, että lääkkeet mahdollistavat monelle ihmisarvoisen elämän ja vaikeasta masennuksesta kärsivä ystäväni onkin todennut ”ettei varmaan olisi tässä enää ilman lääkkeitä.”

Lähteet:

Aalto, Maija 2017. Kätilöopisto on sairastuttanut kymmeniä ihmisiä, kertovat kätilöt. Verkkodokumentti. < http://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005184461.html>. Julkaistu teoksessa Helsingin Sanomat. Kaupunki. 25.4.2017. Luettu 17.5.2017

Arman Pohjantähden alla 2017. Kausi 2. Jakso 4/10. Mielenterveys. Verkkodokumentti. <http://www.ruutu.fi/video/2972801>. Katsottu 26.4.2017.

Eriikka, Käyhkö 2017. Homesairaita kyykytetään, sanoo infektiolääkäri: Tuhansia on sairauseläkkeellä masennuksen takia, vaikka todellinen syy on home.  Verkkodokumentti. <http://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005195637.html>. Julkaistu teoksessa Helsingin Sanomat. Kaupunki. 4.5.2017. Luettu 17.5.2017.

Mielialahäiriöiden lääkehoito 2014. Partonen, Timo – Lönnqvist, Jouko – Syvälahti, Erkka. Verkkodokumentti. Saatavilla sähköisesti HY:n verkossa. <http://www.oppiportti.fi/op/pkr00108/do>. Teoksessa Henriksson, MarkusLönnqvist, JoukoPartonen, Timo 2014. Psykiatria. Helsinki: Duodecim 2014. Luettu 2.5.2017.

Persoonallisuushäiriöt ja epävakaa persoonallisuus

Meillä jokaisella on oma persoonallisuus ja muokkaamme toimintaamme erilaisten roolien ja tilanteiden mukaan. Persoonallisuushäiriöistä puhutaan silloin kun persoonallisuuteen liittyy usein toistuvia, juurtuneita ja pitkäaikaisia käyttäytymismalleja, jotka ovat joustamattomia ja tuottavat haittaa itselle tai muille läheisille. Persoonallisuushäiriöiden syntyyn on löydetty joitakin yhteneviä tekijöitä ja niitä on selitetty niin ympäristö- kuin geneettisilläkin tekijöillä. (Toivio- Nordling 2013: 160.) Psykologiassa puhutaan usein niin sanotusta Nature-Nurture -kiistasta, jolla tarkoitetaan sitä, että toiset korostavat psykologiassa enemmän geneettisiä tekijöitä kun taas toiset ympäristötekijöitä. Tekijät kietoutuvat ja vaikuttavat ihmisen elämässä niin vahvasti toinen toisiinsa, että lopulta on usein mahdotonta sanoa kummasta on kyse – miltei aina kummastakin. Myöskään tulevassa sosionomin työssä olennaista ei useinkaan ole se mikä kaikki on vaikuttanut siihen että ihminen on saanut diagnoosin tai sairastunut.  Pikemminkin keskitytään tulevaisuuden näkymiin, tämänhetkisiin voimavaroihin ja niiden tukemiseen.  Menneisyydestä voi olla hyvä olla tietoinen ja siitä voi keskustella, mutta psykologien ja psykiatrien työllä on kentällä oma, erityinen paikkansa.

Persoonallisuus kehittyy läpi nuoruuden ja diagnoosina persoonallisuushäiriötä ei anneta  sen takia vielä alaikäisille. Persoonallisuuden muutos voi johtua aivovauriosta, aivovammasta, -sairaudesta tai toimintahäiriöstä kun taas persoonallisuushäiriöissä kriteereinä ovat psykologiset toiminnot ja olennaista on se, miten ihminen muodostaa mielikuvia, tulkitsee asioita ja miten hän suhtautuu muihin ihmisiin. Myös tunne-elämään, impulssikontrolliin ja ihmissuhteiden luonteeseen ja niihin liittyviin toimintatapoihin voi liittyä ongelmia kun kyse on persoonallisuushäiriöstä. (Toivio- Nordling 2013: 160- 161.)

Epävakaa persoonallisuus (joka jaetaan impulsiiviseen ja rajatilatyyppiin) on yleisin diagnosoitu persoonallisuushäiriö. Pienillä lapsilla ja nuorilla voi olla näkyvissä jo piirteitä, vaikka diagnoosi tuleekin vasta henkilön täytettyä 18-vuotta. Työskentely kentällä voi olla kovin uuvuttavaa jos työntekijänä kohtaa jokapäiväisessä työympäristössä impulsiivista, hetken mielijohteesta johtuvaa käyttäytymistä, tunnepitoista ja äärimmäistä mustavalkoista ajattelua  tai split-defenssiä (jolloin ihminen ei itsekään koe itseään yhtenä ja samana persoonallisuutena.) (Toivio- Nordling 2013: 164- 165.) Saatamme jakaa arkea asiakkaiden kanssa, jotka kokevat erittäin suuria haasteita ja itselläni herääkin kysymys riittääkö 2,5 opintopistettä mielenterveyteen liittyviä opintoja koulutukseemme, varsinkin kun mielenterveyden häiriöt ovat nykypäivänä valtavan yleisiä? Olisiko työssä uupuminen harvinaisempaa, jos saisimme syvemmän ymmärryksen mielenterveydestä ja syistä siihen, miksi ihmiset toimivat ja käyttäytyvät normien vastaisesti? Toisaalta koulutus antaa hyvät eväät tiedon hakemiseen ja jokainen on itse vastuussa työympäristönsä asiakasryhmän haasteisiin liittyvien tietojen ja taitojen syventämisestä ja omasta ammatillisesta kehittymisestään.

Pohdintaa herätti persoonallisuushäiriöiden näkeminen ja niistä puhuminen sairautena. Miten ihmistä voisi tukea parhaiten jos hän saa diagnoosin? Voi olla merkityksellistä nähdä persoonallisuushäiriö vain osana minäkuvaa, yhtenä osana minää. Nimet: ”epäluuloinen persoonallisuus”, ”narsistinen persoonallisuus” tai ”epäsosiaalinen persoonallisuus” tuntuvat määrittelevän ihmisen kauttaaltaan. Olisiko avun hakeminen helpompaa jos psykologiset diagnoosit tuntuisivat vähemmän leimaavilta tai itseä määritteleviltä? Diagnoosien nimiä on muutettu pitkin vuosikymmeniä ja ehkä tulevaisuudessa keskitytään vieläkin vähemmän leimaaviin luokituksiin. Paljon on kuitenkin myös tehty, Internetissä on tarjolla valtavasti hyvää tietoa, on vertaistukiryhmiä ja omahoito-ohjelmia, myös järjestöjen toiminta on hyvä lisä muiden palvelujen lisäksi (Mielentervyestalo n.d.).

Mielenterveystalo.fi n.d. Verkkodokumentti. <https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito/epavakaa_persoonallisuushairio/Pages/default.aspx.>. Luettu 12.5.2017.

Toivio, Timo – Nordling, Esa 2013. Mielenterveyden psykologia. Helsinki: Edita.

Mielenterveyden määrittely ja historiaa

Mielenterveyttä on vaikea määritellä, koska se on niin moninainen ja valtavan laaja käsite. Lönnqvist ja Lehtonen (2014) toteavat että mielenterveys on iso osa terveyttä. He tarkastelevat WHO:n (2004) mielenterveyden määritelmää, jonka mukaan: ”Mielenterveys on hyvinvoinnin tila, jossa yksilö ymmärtää omat kykynsä, sopeutuu arkielämän tavanomaisiin haasteisiin ja stressiin, kykenee työskentelemään tuottavasti ja hyödyllisesti sekä kykenee antamaan oman panoksensa yhteiskunnalle.” (Lönnqvist -Lehtonen 2014.) Mielestäni määritelmä kuulostaa hieman suorituskeskeiseltä ja rakentuu pitkälti työkyvyn ympärille. Toisaalta aikansa ajattelija Sigmund Freud määritteli mielenterveyden ”kyvyksi rakastaa ja tehdä työtä ” ja tämä osio on ollut määrittelyssä lienee siitä asti. (Miesklinikka.com n.d..)  WHO:n (2013) uudemman määritelmän mukaan: ”Mielenterveys on hyvinvoinnin tila, jossa ihminen pystyy näkemään omat kykynsä ja selviytymään elämään kuuluvissa haasteissa sekä työskentelemään ja ottamaan osaa yhteisönsä toimintaan. ” (Mitä mielenterveys on? n.d.). Mielestäni tämä melkein kymmenen vuotta uudempi määritelmä on paljon osuvampi ja kuvaa juurikin mielenterveyttä, eikä pelkästään selviytymistä, tuottavuutta ja hyödyllisyyttä.

Sosionomin työssä korostuu sosiaalinen ja yhteiskunnallinen näkökulma mielenterveyteen. Nykyään monet haasteet kietoutuvat yhteen ja ihminen voi kamppailla useiden haasteiden parissa, joista muutamana esimerkkinä mielenterveys- päihde- ja rahaongelmat. Mielenterveystyötä voidaan osaltaan kutsua myös asennetyöksi, jossa ihmisten kokonaisvaltainen kohtaaminen on ensiarvoisen tärkeää. Psykiatriassa ja psykologiassa ihmisen yksilöllisyys ja ongelmalähtöisyys diagnoosin myötä väkisinkin korostuu. Alamme työympäristöissä taas huomio kiinnittyy pikemminkin sosiaalisiin suhteisiin, ympäristöön, voimavaroihin ja tulevaisuuden näkymiin ja asenteilla ja pystyvyyden tunteella on suuri merkitys kuntoutumisen kannalta. Toivon että tulevassa työssäni osaan kuunnella ja ymmärtää erilaisten haasteiden yhteisvaikutuksia.

Mielenterveystyön historia on kovin synkkä ja sen saralla on tapahtunut viime vuosina paljon hyvää ja hoitomuodot ja itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen on esimerkiksi kehittyneet (kts. esim. Psykiatrian kehitys 2014). Nykyaikanakin on kuitenkin omat haasteensa ja tuntuu että markkinataloutta korostetaan yhä enemmän puhuttaessa sosiaali- ja terveydenhuollosta. Nykyaikainen avohuoltojärjestelmä on mainio, mutta tuntuu että yhteiskunnassamme on paljon väliinputoajia. Kaikille apu ei riitä ja osa tarvitsisi kokonaisvaltaisempaa hoitoa. Kuinka pitkälle ongelmien pitää mennä, että ihminen saa tarvitsemaansa apua? Paikkoja ei ole tarpeeksi ja jonot ovat pitkät. Paitsi sairastunut itse, myös läheiset ovat kovilla ja voivat tuntea riittämättömyyttä ja jatkuvaa huolta läheisestään. Mielenterveyden ongelmat eivät ole vähentyneet, ongelmat kasautuvat ja muistisairaidenkin määrä on kasvussa. Kuka huolehtii, jos tietää ettei läheinen pärjää kotona ja kotihoito/ avohuolto ei asiakkaalle riitä? Itse pohdin, onko omaisten ja läheisten (jos sellaisia on) vastuu lisääntymässä ja onko tulevaisuuden haasteina myös läheisen jaksaminen. Vastikään Helsingin Sanomissa (2017) julkaistu kuolinilmoitus herätti mediassa keskustelua nuorten mielenterveyden tilasta ja hoidon saamisesen vaikeudesta. Tilinumerolla varustettu synkkä teksti viisitoistavuotiaan kuolinilmoituksessa kosketti syvästi: ”Alisan muistoa voitte kunnioittaa tukemalla toimintaa lasten ja nuorten itsemurhien ennaltaehkäisemiseksi.” (Helsingin Sanomat 2017 ; Anzion mukaan 2017.)

Lähteet:

Anzion mukaan 2017. Helsingin Sanomissa oli 13. 5. kuolinilmoitus, joka sai ajattelemaan ja toimimaan. <http://blogit.image.fi/anzionmukaan/helsingin-sanomissa-oli-13-5-kuolinilmoitus-joka-sai-ajattelemaan-ja-toimimaan/>. Luettu 16.5.2017.

Helsingin Sanomat 2017. Kuolinilmoitukset. Teoksessa Helsingin Sanomat 13.5.2017.

Mielenterveys yksilön ja kansakunnan voimavarana 2014. Lönnqvist, Jouko – Lehtonen, Johannes. Verkkodokumentti. Saatavilla sähköisesti HY:n verkossa. <http://www.oppiportti.fi/op/pkr00108/do>. Teoksessa Henriksson, Markus – Lönnqvist, Jouko – Partonen, Timo 2014. Psykiatria. Helsinki: Duodecim 2014. Luettu 2.5.2017.

Miesklinikka.com n.d. Mielenterveys. Verkkodokumentti. <http://www.miesklinikka.com/miesklinikka/terveys/mielenterveys>. Luettu 16.5.2017.

Mitä mielenterveys on? n.d. Suomen mielenterveysseura. Verkkodokumentti. <http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveysseura/organisaatio-ja-toiminta/strategia/mit%C3%A4-mielenterveys>. Luettu 11.5. 2017.

Psykiatrian kehitys 2014. Lönnqvist, Jouko – Lehtonen, Johannes. Verkkodokumentti. Saatavilla sähköisesti HY:n verkossa. <http://www.oppiportti.fi/op/pkr00107/do?p_haku=seilin#q=seilin>. Teoksessa Henriksson, Markus – Lönnqvist, Jouko – Partonen, Timo 2014. Psykiatria. Helsinki: Duodecim 2014. Luettu 2.5.2017.

Bipolaarisuus

Määritelmä

Kaksisuuntainen eli bipolaarinen mielialahäiriö on pitkäaikainen mielenterveyden häiriö, jolle on tyypillistä vahvat, tavanomaisesta poikkeavat mielialan vaihtelut. Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivällä mieliala voi joko laskea, jolloin kyseessä on masennus tai kohota, joka on merkki maniasta tai hypomaniasta. Jaksojen välissä henkilö voi olla täysin oireeton tai oireet ovat hyvin lieviä. Jotta kaksisuuntainen mielialahäiriö voidaan diagnosoida, yhden jaksoista on oltava hypomaaninen tai maaninen. (Bipoinfo 2017.)

Sairausjaksot voivat olla myös sekamuotoisia, jolloin niissä esiintyy yhtä aikaa sekä masennusta että maniaa. Sekamuotoinen jakso voi olla erityisen tuskallinen, koska sairastuneen ajatustoiminta on hyvin kiihtynyttä, mutta ajatukset masentuneita. Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivällä voi olla aistiharhoja tai harhaluuloja, jotka eivät kuitenkaan ole laadultaan ja selkeydeltään samanlaisia kuin skitsofreniaa sairastavalla. (Mielenterveysseura 2017.)

Vaikka kaksisuuntainen mielialahäiriö on suhteellisen yleinen, sen tunnistamiseen liittyy haasteita. Aika oireiden alkamisesta varsinaiseen diagnoosiin saattaa kestää useita vuosia.  Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavista vain harva hakeutuu omatoimisesti hoitoon sairauden alkuvaiheessa, ja usein lääkärin vastaanotolle hakeudutaan vasta vakavan ja pitkäaikaisen masennuksen jälkeen. Lisäksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön erottaminen tavanomaisemmasta masennuksesta on usein vaikeaa. (Bipoinfo 2017.)

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön yleisyyttä ei ole pystytty tarkasti määrittelemään, mutta arvioiden mukaan siitä kärsii reilu prosentti väestöstämme. Sairaus puhkeaa yleensä nuorena aikuisena 15–35 vuoden iässä, ja se on yhtä yleinen naisilla ja miehillä. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön syitä ei toistaiseksi tunneta. (Bipoinfo 2017.)

Parantavaa hoitoa ei ole vielä löydetty, mutta oikeanlaisella hoidolla sairastunut voi elää normaalia ja täysipainoista elämää. Lääkehoidoilla on kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoidossa keskeinen merkitys. Hoitojen tärkeimpänä tavoitteena on ehkäistä sairausjaksojen toistuminen. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on yleensä elinikäinen ja edellyttää jatkuvaa lääkehoitoa. Siksi sairauden hallinnan kannalta on erityisen tärkeää, että henkilö hyväksyy sairauden osaksi minäkuvaansa ja on sitoutunut pitkäaikaiseen lääkitykseen. Hoitomyöntyvyys eli sairastuneen kyky toteuttaa suunniteltua hoitoa, on kuitenkin osoittautunut ongelmalliseksi kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä. (Bipoinfo 2017.)

Monille kaksisuuntaisesta mielialahäiriöistä kärsiville ja heidän läheisilleen on tärkeää löytää syitä sairastumiselle. Sairauden syntymekanismeja ei toistaiseksi tunneta, mutta tiedetään, että sen taustalta löytyy joukko biologisia, perinnöllisiä ja ympäristöön liittyviä tekijöitä. Kyseisillä tekijöillä on katsottu olevan vaikutusta myös sairauden kulkuun, sillä ne määrittävät pitkälti myös sen, milloin sairausjaksot alkavat ja miten usein niitä esiintyy. (Bipoinfo 2017.)

Asiantuntijoiden mukaan kaksisuuntainen mielialahäiriö on psykiatriseksi sairaudeksi poikkeuksellisen biologinen. Sen arvellaan olevan monin psyykkisin oirein ilmenevä aivojen kemiallinen häiriö, joka syntyy aivoissa olevien välittäjäaineiden, kuten noradrenaliinin, serotoniinin ja dopamiinin välisestä epätasapainosta. Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyy myös vahva perinnöllinen alttius, joka on pystytty osoittamaan tieteellisesti muun muassa tutkimalla identtisiä kaksosia.  Lisäksi erilaiset stressaavat elämäntilanteet tai alkoholin ja muiden päihteiden runsas käyttö voivat laukaista sairauden. (Bipoinfo 2017.)

Hoito

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön hallinnan perusedellytys on kyky hyväksyä alttiutensa sairastua toistuviin mania- ja depressiojaksoihin. Sairausjaksojen toistumista voidaan useimpien kohdalla olennaisesti vähentää tai jopa kokonaan estää asianmukaisella lääkityksellä tai elämäntapojen muutoksella. (Terveyskirjasto 2017.)

Keskeisin keino estää toistuvia sairausjaksoja on joko jatkuva tai heti sairausjaksojen esioireiden ilmetessä aloitettu lääkitys. Monet kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön sairastuvat suhtautuvat kuitenkin torjuvasti lääkehoitoon tai lopettavat sen manian tai hypomanian alkaessa eli juuri silloin, kun he eniten hyötyisivät lääkkeiden käytöstä. Sairausjaksoja olennaisesti lyhentävän tai niiden toistumista estävän lääkehoidon toteuttaminen on hankalaa, jos henkilö ei psykiatrisiin sairauksiin usein liittyvän häpeän vuoksi tai muista syistä hyväksy sairauttaan. (Terveyskirjasto 2017.) Toisaalta sairaus saa nykypäivänä yhä useammin kasvot ja esimerkiksi suosittu laulaja Cheek on kertonut julkisuuteen sairastavansa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Näin ollen kertominen voi tulla muillekin helpommaksi.

Monet sairaudesta kärsivät ovat sairausjaksojen välillä täysin oireettomia. Mahdolliset uusiutuvat sairausjaksot ovat olennaisesti helpompia hallita, jos sairastumisalttiudesta kärsivä oppii tunnistamaan uusiutuvalle sairausjaksolle ominaiset varomerkit tai esioireet. Tällaisia uusiutuvan sairausjakson esioireita voivat olla mielialan, unen tarpeen, keskittymiskyvyn, energisyyden, itsetunnon ja seksuaalisen mielenkiinnon pienet muutokset. Varomerkkien tunnistaminen auttaa kääntymään lääkärin puoleen ja estämään vakavan sairausjakson kehittymisen tai pitkittymisen. Tässä mielessä moni sairausalttiudesta kärsivä opettelee pitämään yksinkertaista mieliala- ja oirepäiväkirjaa. (Terveyskirjasto 2017.)

Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivälle on arvokasta, jos hänen puolisonsa, vanhempansa tai ystävänsä voivat tukea häntä sairauden eri vaiheissa. Hyvä ystävä tai puoliso huomaa manian esioireet hoitavaa lääkäriä aikaisemmin. Puolisoiden välisiä suhteita voi kuitenkin kiristää, jos pikkuriidat tai tavanomaiset mielialan vaihtelut nähdään aina sairauden esioireina. Puolison, ystävän ja hoitavan lääkärin kanssa kannattaa tehdä suunnitelma, kuinka toimia sairausjaksojen esioireiden ilmetessä. (Terveyskirjasto 2017.)

Arki ja selviytyminen

Bipoinfon (2017) sivuilla eräs kokemusasiantuntija kuvailee omia hallintakeinojaan näin.

Omat keinoni hallita kaksisuuntaista mielialahäiriötä kulminoituu oikeastaan kolmeen asiaan: selviytymiskeskeiseen ajattelutapaan, hyvään hoitosuhteeseen ja oikeaan lääkehoitoon. Selviytymiskeskeinen ajattelu tarkoittaa sitä, että tiedostan ja hyväksyn sairauden aiheuttamat oireet, mutta en koskaan anna niille valtaa. Toisin sanoen, jos huomaan sairauden nostavan päätään, suhtaudun siihen rauhallisesti ja tiedostan koko ajan missä mennään. Selviytymiskeskeisen ajattelun lähtökohtana on halu hoitaa itseään.  Se perustuu haluun ymmärtää ja tuntea oma sairaus. Selviytymiskeskeisen ajattelun avulla on mahdollista motivoitua omaan kuntoutumiseen realistisella tavalla.”

Kokemusasiantuntijan kommentista huokuu vahva itseluottamus sairauden hoidosta. Hän selkeästi uskoo itse voivansa vaikuttaa siihen miten antaa sairauden ilmetä elämässään. Mielestäni on hienoa kuulla, että on mahdollista olla omien tunteidensa herra, vaikkakin bipolaarisuuden kanssa.

Päihteet ja sairaus

Alkoholin ja muiden päihteiden käyttöä kannattaa välttää. Vähänkin suurempi alkoholin käyttö rikkoo helposti univalverytmin altistaen sairausjaksojen uusiutumiselle. Päihdeongelma huonontaa sairauden ennustetta heikentäessään arvostelukykyä ja lisätessään itsetuhokäyttäytymisen riskiä. Kannabiksen käyttö voi pidentää tai tihentää sairausjaksoja sekä lisätä maanisia oireita. (Terveyskirjasto 2017.)

Päihteiden rooli tuntuu olevan melkein aina läsnä puhuttaessa mielenterveysongelmista. Ollessani avopalvelujen puolella harjoittelussa huomasin, että päihteet olivat olleet osa monen elämää. En usko, että sairautta voi suoranaisesti pistää päihteiden piikkiin, mutta sillä on varmasti oma osansa mielenterveysongelmien synnyssä. Muistan itse kouluajoilta, että päihteistä puhuttiin vaarallisina, mutta niitä ei koskaan liitetty mielenterveydellisiin aiheisiin. Puhuttiin vain siitä, kuinka riippuvuus on haitaksi ihmiselle. Mielestäni myös mielenterveydellinen puoli tulisi tuoda esille jo koulun opetuksessa. Päihteiden niin sanottu viihdekäyttö kuuluu aikuisuudessa monen arkeen, sosiaaliseen elämään, juhlapyhiin ja siksi niistä ei pitäisi puhua kuitenkaan liian mustavalkoisesti, vaikka lapsuuteen päihteiden ei pitäisi kuulua.

Sosiaaliohjaajana

Koen, että on tärkeää lähestyä jokaista asiakasta yksilönä. Olennaista on kuunnella toisen tarpeita, ja pyrkiä auttamaan niiden pohjalta. Psykoterapeutti Philippa Perry kertoo oman mieleipiteensä bipolaarisuuden diagnosoinnista dokumentissa Bipolaarisuus (2015). Hän uskoo, että jokaiselta löytyy yksilöllinen tarina, joka on vaikuttanut sairastumiseen. Biologisten tekijöiden sijaan Perry painottaa lähestymistavassaan ympäristötekijöiden merkitystä sairastumisessa. Hän esittää mielestäni hyvän huomion siitä, että vaikka diagnoosin saaminen voi olla jollekin helpotus ja auttaa oireiden ymmärtämisessä, se voi myös lakkauttaa itsetutkiskelun.

Tarinat, joita kerromme itsellemme vaikuttavat siihen, kuinka näemme oman elämämme ja mahdollisuudet vaikuttaa siihen. Esimerkiksi jos ihminen uskoo oireidensa olevan geeniperäisiä ja oman vaikutusvallan ulkopuolella, on hyvin todennäköistä, että tämä yksilö ei edes pyri vaikuttamaan oireisiinsa itse. Jos taas henkilö uskoo, että hän kykenee omalla toiminnallaan hallita oireitaan, voi hallintakeinojen opettelu olla luontevampaa. Tätä kutsutaan pystyvyyden tunteeksi, jolla on suuri merkitys siihen opettelemmeko ja opimmeko uusia oireiden hallintakeinoja (Helkama 2007).

Dokumentissa (Bipolaarisuus 2015) haastateltiin ja seurattiin kolmen kaksisuuntaista-mielialaa sairastavan henkilön elämää. Sairaus esiintyi hyvin erilaisena kunkin elämässä, mikä sai minut pohtimaan, voiko Perryn teoria ympäristön vaikutuksen merkityksestä olla totta. Eräs haastateltavista kertoi että ilman lääkkeitään hän uskoo, että olisi kuollut jo aikapäivää sitten. Tämä haastateltava oli vahvasti sitä mieltä, että hän on syntynyt sairautensa kanssa, eikä siihen voi vaikuttaa muutoin kuin lääkkeillä. Perry haastoi tämän ajattelutavan, jonka seurauksena henkilö päätyi kokeilemaan psykoterapiaa ensimmäistä kertaa elämässään lääkehoidon rinnalla.

Pohdinkin, mikä on terapian ja lääkkeiden rooli mielenterveyskuntoutujan elämässä. Lääkärit suhtautuivat bipolaarisuuteen samalla tavoin kuin esimerkiksi diabetekeseen suhtauduttaisiin. Kuitenkin sosiaalialan näkökulmasta en voi olla painottamatta ympäristön ja etenkin sosiaalisten suhteiden merkitystä mielenterveysongelmissa. Uskon, että tietyt geenit voivat altistaa jollekin sairaudelle enemmän kuin toiset, mutta ympäristötekijät määrittävät, mitkä geenit henkilöllä aktivoituvat ja milloin. Näin ollen lääkehoito ei saisi mielestäni koskaan olla ainoa hoitomuoto mielenterveyskuntoutujan elämässä.

Lähteet

Bipoinfo 2017. Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Verkkodokumentti. <http://www.bipoinfo.fi/kaksisuuntainen-mielialahairio/mikae-on-kaksisuuntainen-mielialahaeirioe>. Luettu 9.5.2017.

Bipoinfo 2017. Mika aiheuttaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Verkkodokumentti. <http://www.bipoinfo.fi/kaksisuuntainen-mielialahairio/mikae-aiheuttaa-kaksisuuntaisen-mielialahaeirioen>. Luettu 9.5.2017.

Bipoinfo 2017. Selviytyminen arjesta. Verkkodokumentti. <http://www.bipoinfo.fi/selviytyminen-arjesta/potilaan-tarina-hulluuden-ja-sekasorron-partaalta-tasapainoiseen-arkeen>. Luettu 9.5.2017.

Helkama, Klaus 2007. Sosialisaatio ja sosiaalinen kehitys. Teoksessa Helkama, Klaus – Myllyniemi, Rauni – Liebkind, Karmela 2007. Johdatus sosiaalipsykologiaan. Helsinki: Edita.

Mielenterveysseura 2017. Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Verkkodokumentti. <http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/mielenterveyden-h%C3%A4iri%C3%B6t/kaksisuuntainen-mielialah%C3%A4iri%C3%B6>. Luettu 9.5.2017.

Perry, Philippa 2015. Bipolaarisuus (Being Bipolar), Britannia 2015. Julkaistu 23.03.2017 Yle Teemalla.

Terveyskirjasto 2017. Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Verkkodokumentti. <http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00378>. Luettu 9.5.2017.

Psykoosi

Määritelmä ja diagnoosi

Psykoosi on mielen häiriö, jossa ihmisen kyky arvioida todellisuutta on huonontunut. Todellisuuden erottaminen oman pään sisäisistä mielikuvista on ajoittain hankalaa. Monimutkaiset aivot altistavat ihmisen myös psykoottiselle oireilulle. Psykoosiin sairastuu kahdesta kolmeen ihmistä sadasta. Yksittäinen psykoosioire ei vielä viittaa psykoosisairauteen. Nykyisen diagnoosiluokituksen mukaisesti erotellaan erilaisia psykoottisia häiriöitä muun muassa oireen tai oireiden keston perusteella. (Mielenterveystalo 2017.)

Todellisuudentajun huonontuminen voi vaikeuttaa auttamistyötä sosiaalialalla. Kun asiakas esimerkiksi kuulee ääniä, on hänen maailmansa ymmärtäminen melko haasteellista. Itsensä asettaminen sellaiseen tilanteeseen ei tule luonnostaan, kuten vaikka toisen suruun samaistuminen läheisen menehdyttyä. Äänten kuuleminen ja hallusinaatioiden näkeminen eivät ole osa jokaisen ihmisen elämää ja siksi näitä voi olla vaikea ymmärtää. Kuitenkin 2-3 ihmistä sadasta on melko iso määrä sairastuneita, jotka tarvitsevat apua todellisuutensa hahmottamiseen ja sairautensa hoitoon.

Sairastuminen ja hoito

Sairastumisalttiutta voivat lisätä muun muassa perinnölliset tekijät, äidin raskaudenaikaiset sairaudet, synnytykseen liittyvät ongelmat, lapsuuden aivosairaudet, lapsuuden väkivaltaiset kokemukset ja joutuminen kaltoin kohdelluksi sekä päihteiden, erityisesti kannabiksen käyttö. (Mielenterveystalo 2017.)

Psykoosin hoito tapahtuu tilanteen mukaan avohoidossa tai osastolla. Sairastuneen voi aluksi olla vaikea ymmärtää tarvitsevansa hoitoa sillä oireet voivat olla liian todellisia. Lääkehoidolla voidaan lievittää oireita ja estää uusia psykooseja. Oleellista on kuntoutus, joka suunnitellaan yhteistyössä hoitotahon kanssa. Kuntoutukseen kuuluu oireiden hallinta, ongelmanratkaisutaitojen opettelu, ihmissuhdetaitojen opettelu, perhetyö, tarvittaessa psykoterapia, asumisen ja rahankäytön taitojen opettelu sekä opiskelu ja työelämä. (Mielenterveystalo 2017.)

Psykoosin uusimisesta varoittavat oireet eli varomerkit voivat eri ihmisillä olla erilaisia. Hoitavat henkilöt auttavat tunnistamaan niitä. Varomerkkejä voivat esimerkiksi olla unen muutokset, mielialan muutokset, epäluuloisuus, pelokkuus, eristäytyminen tai liiallinen sosiaalisuus. Varomerkkien ilmaantuessa psykoosia voi ehkäistä omilla hallintakeinoilla kuten vähentämällä stressiä, huolehtimalla lääkityksestä ja levosta sekä syömällä hyvin. (Mielenterveystalo 2017.)

Kuntoutuksessa tulisi kohdata asiakas kunnioittavasti tasavertaisena yhteiskunnan jäsenenä, joka hän on. Asiakkaan kuunteleminen ja varmistaminen, että hän kokee tulleensa kuulluksi on itsestäänselvyys kohtaamisessa. Asiakas on kuitenkin oman elämänsä asiantuntija, ja ohjaaja taas kuntoutusprosessin asiantuntija.

Skitsofrenia

Skitsofrenia on yleisin niistä mielenterveyden häiriöistä, joihin liittyy psykoottisia oireita. Skitsofreniaa on yleisimmin kuvattu mielen pirstoutuneisuudeksi. (Suomen mielenterveysseura 2017.) Se on pitkäaikainen sairaus, jossa sairastuneella on ajoittain vaikeuksia ylläpitää todellisuudentajuaan. Se alkaa yleensä nuorella aikuisiällä ja voi vaikuttaa haitallisesti kognitiivisiin ja tunne-elämän toimintoihin sekä käyttäytymiseen. (Mielenterveystalo 2017.)

Skitsofreniaa voidaan lähestyä eri näkökulmista, sillä sairauden syntyyn ei ole löydetty yhtä tiettyä syytä. Rissanen (2007) esittelee lähestymistavoiksi vuorovaikutuspsykologisen lähestymistavan, biolääketieteellisen lähestymistavan sekä sosiaalisen ja ekologisen lähestymistavan. Yksilö- ja vuorovaikutuspsykologisen lähestymistavan mukaan skitsofrenian syitä etsitään ihmisen ominaisuuksista ja hänen kyvyistään ohjata toimintaansa. Yksilöpsykologisen mallin mukaan skitsofrenia perustuu persoonallisuuden kehityksen varhaissyntyiseen häiriintymiseen. Vuorovaikutuspsykologian mukaan skitsofrenia on syy-yhteydessä vuorovaikutusverkoston ihmissuhdeongelmiin. (Rissanen 2007.)

Synnyn syitä on etsitty myös biologisista tekijöistä, joita ovat geneettiset tekijät, aivovauriot ja muut rakenteelliset vauriot, aivojen toiminta, kognitiiviset ja neurologiset toiminnot sekä lapsuuden persoonallisuus. Tätä näkemystä on kritisoinut muun muassa Rauhala, jonka mukaan skitsofrenian ongelmia ei voi poistaa lääketiedettä kehittämällä. Rissanen esittelee Rauhalan kannan, jonka mukaan mielisairauksia ei ole olemassa, vaan kysymys on ihmisen elämisen ja merkityksenannon ja kokemusmaailman muodostumisen ongelmista. (Rissanen 2007.)

Sosiaalisen ja ekologisen kannan mukaan kyse on elämänolosuhteista. Mallin mukaan kuntoutus toteutetaan ympäristökeskeisesti. Tätä kantaa on kritisoitu muun muassa sillä, että olosuhteet eivät riitä selittämään ongelmia; samoista olosuhteista on syntynyt juoppoja ja presidenttejä. (Rissanen 2007.)

Skitsofreniasta on mahdollista selvitä ja palata takaisin normaaliin yhteiskuntaan sekä työ- ja perhe-elämään, vaikka yksiselitteistä ja kaikille sopivaa hoito- tai kuntoutusmuotoa ei ole löydetty. Jokaiselle skitsofreniaa sairastavalle pitäisi räätälöidä oma juuri hänelle sopiva kuntoutusmuotonsa ja ohjelmansa. (Rissanen 2007.)

Uskoisin, että skitsofreniaan sairastumisessa vaikuttavat monet tekijät, eikä yksiselitteistä syytä voida löytää. Maailmalla skitsofreniaa sairastaa yli 21 miljoonaa henkilöä (WHO 2017) ja Suomessa sairastuneita on tilastoitu noin 50 000.

Mielenterveyslaki ja tahdosta riippumaton hoito

Lait takaavat kansalaisille oikeuden palveluihin ja määrittävät, minkälaisia palveluita tarjotaan. Lait ovat tärkeitä, sillä ne asettavat rajat toiminnalle. Sosiaalihuoltolaki (1302/2014) määrittelee sen, millaisia sosiaalipalveluita kunnan on tuotettava ja miten. Lain mukaan mielenterveyspalveluiden järjestäminen on kunnan tai kuntayhtymän vastuulla. Mielenterveystyöstä säädetään sosiaalihuoltolain lisäksi terveydenhuoltolaissa (1326/2010) ja mielenterveyslaissa (1116/1990).

Terveydenhuoltolain (1326/2010) mukaan kunnan on järjestettävä mielenterveys- ja päihdetyötä asukkaiden terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Mielenterveyslaki (1116/1990) määrittää mielenterveystyön työksi, jolla edistetään yksilön toimintakykyä ja psyykkistä hyvinvointia sekä ehkäistään, lievitetään ja parannetaan mielenterveyshäiriöitä ja mielisairauksia. Mielenterveystyöhön kuuluu muun muassa mielenterveyttä vaarantavien tekijöiden vähentäminen ja mielenterveyttä suojaavien tekijöiden lisääminen. Mielenterveyslain mukaan mielenterveyspalvelut on järjestettävä ensisijaisesti avopalveluina oma-aloitteista hoitoon hakeutumista ja itsenäistä suoriutumista tukien.

Suomen perustuslain (731/1999) 7 §:n mukaan jokaisella on oikeus elämään, henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Kenenkään vapautta ei saa riistää mielivaltaisesti eikä koskemattomuuteen puuttua ilman laissa säädettyä perustetta. Mielenterveyslain (1116/1990) mukainen hoito pyritäänkin aina toteuttamaan ensisijaisesti avohoitona. Hoito tai kuntoutus suunnitellaan yhdessä asiakkaan kanssa. Ensisijainen hoitotaso on sosiaali- ja perusterveydenhuollon peruspalvelut, seuraava sosiaali- ja perusterveydenhuollon erityispalvelujen ja erikoissairaanhoidon järjestämää avohoito. Sairaalahoitoa järjestetään silloin kun avohoidon toimet eivät riitä.

Mielenterveyslaki (1116/1990) määrittää rajat tahdosta riippumattomalle psykiatriselle hoidolle ja toimenpiteille. Hoitoon määräämisen edellytyksiä ovat muun muassa se, että henkilön itsensä tai muiden terveys tai turvallisuus vaarantuisi. Tahdosta riippumattomaan hoitoon määräämisen peruste voi olla myös epäilys mielisairauden pahenemisesta ilman tahdosta riippumatonta hoitoa tai muiden mielenterveyspalveluiden riittämättömyys. Tahdosta riippumattomaan hoitoon otettua henkilöä on hoidettava suostumukseen perustuen ja yhteisymmärryksessä siinä määrin kuin se on mahdollista. Lain mukaan alaikäisen henkilön hoito pitää ensisijaisesti järjestää yksikössä jossa ei ole aikuisia ja jolla on edellytyksiä alaikäisen potilaan hoitamiseen. Lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden järjestämisestä ja tahdosta riippumattomasta hoidosta säädetään mielenterveysasetuksessa (1247/1990).

Yhteiskunnan suhtautuminen ja sosionomin rooli

Mielenterveyslain mukaan hoito pyritään aina toteuttamaan ensisijaisesti avopalveluina. Suomessa laitostoimintaa on purettu 1990-luvulta lähtien ja palveluita on kehitetty avohoidon suuntaan. Kuitenkin osassa kunnissa rakentaminen jäi kesken avohuollon osalta resurssien puutteen takia. Pohdimme, ovatko nykyiset avopalvelut riittäviä kaikille ja onko laitoshoidon purkaminen perusteltua, jos tarjolla ei ole korvaavia palveluita. Sosionomeina meillä on näköalapaikka sekä avohuollon ongelmiin että kehittämiseen. Näemme, että avopalvelut ovat positiivinen ratkaisumuoto, kunhan seuranta on riittävää. Yksi tulevaisuuden kehityskohteista tulisi olla moniammatillisen yhteistyön parantaminen sekä eri organisaatioiden välisen yhteistyön kehittäminen niin, että saadaan kolmannen sektorin tuottamat palvelut integroitua tehokkaammin osaksi palvelujärjestelmää.

Aktivointipolitiikka on noussut keskeiseksi sosiaalihuollon piirissä. Esimerkiksi laissa korostetaan yksilön vastuuta ja oma-aloitteista hoitoon hakeutumista sekä itsenäisen suoriutumisen tukemista.  Mielenterveysongelmaiset ovat usein kaikkein haavoittumaisimmassa asemassa suhteessa palvelujärjestelmään. Itseohjautuvuuteen kannustava sosiaalipolitiikka ei välttämättä toimi näiden ryhmien kohdalla henkisten voimavarojen puutteellisuuden vuoksi. Sosionomilla onkin tärkeä rooli rinnalla kulkijana ja arjen tukihenkilönä, palveluohjaajana ja ehkäisevän työn tekijänä. Esimerkiksi monet palvelut löytyvät nykyään verkosta, mikä on madaltanut kynnystä hakea apua. Kuitenkin avun hakemisessa tällöin oletetaan, että yksilö pystyy siihen itsenäisesti. Tietoyhteiskuntaan osallistuminen vaatii taitoja, joita ei voida olettaa yksilöllä automaattisesti olevan. Paikkoja, missä tällaisia taitoja opetetaan erityistä tukea tarvitseville on valitettavan vähän ja nämäkin ovat usein säätiöitä tai järjestöjä, joihin kohdistuu kilpailuttamisen uhka. Mielestäni oma-aloitteista toimintaa tulee tukea ja siihen kannattaa panostaa. Tällä hetkellä resurssit eivät kuitenkaan tunnu riittäviltä.

Sosionomin tulisi ohjauksessaan toimia tukijana, kannustajana ja myönteisen elämänpolun mahdollistajana asiakkaan kuntoutusprosessissa. Ohjaajan yksi tärkeä tehtävä on etsiä keinoja ja voimavaroja arkisten tilanteiden hallintaan. Kuntoutuksen avulla pyritään auttamaan asiakasta myönteisen elämänpolun löytämisessä. (Mannström-Mäkelä 2008.) Oleellista on ihmisarvon palauttaminen ja tasavertaisena tiimin jäsenenä toimiminen. Ohjaajan tulee tunnustaa kuntoutuja oman elämänsä asiantuntijana.

Lähteet

Mansström-Mäkelä, Leena 2008. Voimaannuttavan ohjaamisen käsikirja. Helsinki: Gaudeamus.

Mielenterveysasetus 1247/1990. Annettu Helsingissä 21.12.1990. Saatavilla sähköisesti osoitteessa <http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1990/19901247>. 

Mielenterveyslaki 1116/1990. Annettu Helsingissä 14.12.1990. Saatavilla sähköisesti osoitteessa <http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1990/19901116>.

Mielenterveystalo 2017. Psykoosin pikaopas. Verkkodokumentti. <https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/oppaat/psykoosi/Pages/psykoosin-pikaopas.aspx>. Luettu 30.4.2017.

Rissanen, Päivi 2007. Skitsofreniasta kuntoutuminen. Pori: Mielenterveyden keskusliitto.

Sosiaalihuoltolaki 1301/2014. Annettu Helsingissä 30.12.2014. Saatavilla sähköisesti osoitteessa <http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2014/20141301>.

Suomen mielenterveysseura 2017. Skitsofrenia. Verkkodokumentti.<http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/mielenterveyden-h%C3%A4iri%C3%B6t/skitsofrenia>. Luettu 30.04.2017.

Suomen perustuslaki 731/1999. Annettu Helsingissä 11.6.1999. Saatavilla sähköisesti osoitteessa <http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1999/19990731>.

Terveydenhuoltolaki 1326/2010. Annettu Helsingissä 30.12.2010. Saatavilla sähköisesti osoitteessa <http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2010/20101326>.

WHO 2017. Schizophrenia. Verkkodokumentti. <http://www.who.int/mental_health/management/schizophrenia/en/>. Luettu 3.5.2017.

 

Moikka maailma!

Tervetuloa! Tässä blogissa pohdiskellaan mielenterveyteen liittyviä aiheita niin yksilön, yhteisön kuin yhteiskunnan näkökulmasta.

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi