Määritelmä ja diagnoosi

Psykoosi on mielen häiriö, jossa ihmisen kyky arvioida todellisuutta on huonontunut. Todellisuuden erottaminen oman pään sisäisistä mielikuvista on ajoittain hankalaa. Monimutkaiset aivot altistavat ihmisen myös psykoottiselle oireilulle. Psykoosiin sairastuu kahdesta kolmeen ihmistä sadasta. Yksittäinen psykoosioire ei vielä viittaa psykoosisairauteen. Nykyisen diagnoosiluokituksen mukaisesti erotellaan erilaisia psykoottisia häiriöitä muun muassa oireen tai oireiden keston perusteella. (Mielenterveystalo 2017.)

Todellisuudentajun huonontuminen voi vaikeuttaa auttamistyötä sosiaalialalla. Kun asiakas esimerkiksi kuulee ääniä, on hänen maailmansa ymmärtäminen melko haasteellista. Itsensä asettaminen sellaiseen tilanteeseen ei tule luonnostaan, kuten vaikka toisen suruun samaistuminen läheisen menehdyttyä. Äänten kuuleminen ja hallusinaatioiden näkeminen eivät ole osa jokaisen ihmisen elämää ja siksi näitä voi olla vaikea ymmärtää. Kuitenkin 2-3 ihmistä sadasta on melko iso määrä sairastuneita, jotka tarvitsevat apua todellisuutensa hahmottamiseen ja sairautensa hoitoon.

Sairastuminen ja hoito

Sairastumisalttiutta voivat lisätä muun muassa perinnölliset tekijät, äidin raskaudenaikaiset sairaudet, synnytykseen liittyvät ongelmat, lapsuuden aivosairaudet, lapsuuden väkivaltaiset kokemukset ja joutuminen kaltoin kohdelluksi sekä päihteiden, erityisesti kannabiksen käyttö. (Mielenterveystalo 2017.)

Psykoosin hoito tapahtuu tilanteen mukaan avohoidossa tai osastolla. Sairastuneen voi aluksi olla vaikea ymmärtää tarvitsevansa hoitoa sillä oireet voivat olla liian todellisia. Lääkehoidolla voidaan lievittää oireita ja estää uusia psykooseja. Oleellista on kuntoutus, joka suunnitellaan yhteistyössä hoitotahon kanssa. Kuntoutukseen kuuluu oireiden hallinta, ongelmanratkaisutaitojen opettelu, ihmissuhdetaitojen opettelu, perhetyö, tarvittaessa psykoterapia, asumisen ja rahankäytön taitojen opettelu sekä opiskelu ja työelämä. (Mielenterveystalo 2017.)

Psykoosin uusimisesta varoittavat oireet eli varomerkit voivat eri ihmisillä olla erilaisia. Hoitavat henkilöt auttavat tunnistamaan niitä. Varomerkkejä voivat esimerkiksi olla unen muutokset, mielialan muutokset, epäluuloisuus, pelokkuus, eristäytyminen tai liiallinen sosiaalisuus. Varomerkkien ilmaantuessa psykoosia voi ehkäistä omilla hallintakeinoilla kuten vähentämällä stressiä, huolehtimalla lääkityksestä ja levosta sekä syömällä hyvin. (Mielenterveystalo 2017.)

Kuntoutuksessa tulisi kohdata asiakas kunnioittavasti tasavertaisena yhteiskunnan jäsenenä, joka hän on. Asiakkaan kuunteleminen ja varmistaminen, että hän kokee tulleensa kuulluksi on itsestäänselvyys kohtaamisessa. Asiakas on kuitenkin oman elämänsä asiantuntija, ja ohjaaja taas kuntoutusprosessin asiantuntija.

Skitsofrenia

Skitsofrenia on yleisin niistä mielenterveyden häiriöistä, joihin liittyy psykoottisia oireita. Skitsofreniaa on yleisimmin kuvattu mielen pirstoutuneisuudeksi. (Suomen mielenterveysseura 2017.) Se on pitkäaikainen sairaus, jossa sairastuneella on ajoittain vaikeuksia ylläpitää todellisuudentajuaan. Se alkaa yleensä nuorella aikuisiällä ja voi vaikuttaa haitallisesti kognitiivisiin ja tunne-elämän toimintoihin sekä käyttäytymiseen. (Mielenterveystalo 2017.)

Skitsofreniaa voidaan lähestyä eri näkökulmista, sillä sairauden syntyyn ei ole löydetty yhtä tiettyä syytä. Rissanen (2007) esittelee lähestymistavoiksi vuorovaikutuspsykologisen lähestymistavan, biolääketieteellisen lähestymistavan sekä sosiaalisen ja ekologisen lähestymistavan. Yksilö- ja vuorovaikutuspsykologisen lähestymistavan mukaan skitsofrenian syitä etsitään ihmisen ominaisuuksista ja hänen kyvyistään ohjata toimintaansa. Yksilöpsykologisen mallin mukaan skitsofrenia perustuu persoonallisuuden kehityksen varhaissyntyiseen häiriintymiseen. Vuorovaikutuspsykologian mukaan skitsofrenia on syy-yhteydessä vuorovaikutusverkoston ihmissuhdeongelmiin. (Rissanen 2007.)

Synnyn syitä on etsitty myös biologisista tekijöistä, joita ovat geneettiset tekijät, aivovauriot ja muut rakenteelliset vauriot, aivojen toiminta, kognitiiviset ja neurologiset toiminnot sekä lapsuuden persoonallisuus. Tätä näkemystä on kritisoinut muun muassa Rauhala, jonka mukaan skitsofrenian ongelmia ei voi poistaa lääketiedettä kehittämällä. Rissanen esittelee Rauhalan kannan, jonka mukaan mielisairauksia ei ole olemassa, vaan kysymys on ihmisen elämisen ja merkityksenannon ja kokemusmaailman muodostumisen ongelmista. (Rissanen 2007.)

Sosiaalisen ja ekologisen kannan mukaan kyse on elämänolosuhteista. Mallin mukaan kuntoutus toteutetaan ympäristökeskeisesti. Tätä kantaa on kritisoitu muun muassa sillä, että olosuhteet eivät riitä selittämään ongelmia; samoista olosuhteista on syntynyt juoppoja ja presidenttejä. (Rissanen 2007.)

Skitsofreniasta on mahdollista selvitä ja palata takaisin normaaliin yhteiskuntaan sekä työ- ja perhe-elämään, vaikka yksiselitteistä ja kaikille sopivaa hoito- tai kuntoutusmuotoa ei ole löydetty. Jokaiselle skitsofreniaa sairastavalle pitäisi räätälöidä oma juuri hänelle sopiva kuntoutusmuotonsa ja ohjelmansa. (Rissanen 2007.)

Uskoisin, että skitsofreniaan sairastumisessa vaikuttavat monet tekijät, eikä yksiselitteistä syytä voida löytää. Maailmalla skitsofreniaa sairastaa yli 21 miljoonaa henkilöä (WHO 2017) ja Suomessa sairastuneita on tilastoitu noin 50 000.

Mielenterveyslaki ja tahdosta riippumaton hoito

Lait takaavat kansalaisille oikeuden palveluihin ja määrittävät, minkälaisia palveluita tarjotaan. Lait ovat tärkeitä, sillä ne asettavat rajat toiminnalle. Sosiaalihuoltolaki (1302/2014) määrittelee sen, millaisia sosiaalipalveluita kunnan on tuotettava ja miten. Lain mukaan mielenterveyspalveluiden järjestäminen on kunnan tai kuntayhtymän vastuulla. Mielenterveystyöstä säädetään sosiaalihuoltolain lisäksi terveydenhuoltolaissa (1326/2010) ja mielenterveyslaissa (1116/1990).

Terveydenhuoltolain (1326/2010) mukaan kunnan on järjestettävä mielenterveys- ja päihdetyötä asukkaiden terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Mielenterveyslaki (1116/1990) määrittää mielenterveystyön työksi, jolla edistetään yksilön toimintakykyä ja psyykkistä hyvinvointia sekä ehkäistään, lievitetään ja parannetaan mielenterveyshäiriöitä ja mielisairauksia. Mielenterveystyöhön kuuluu muun muassa mielenterveyttä vaarantavien tekijöiden vähentäminen ja mielenterveyttä suojaavien tekijöiden lisääminen. Mielenterveyslain mukaan mielenterveyspalvelut on järjestettävä ensisijaisesti avopalveluina oma-aloitteista hoitoon hakeutumista ja itsenäistä suoriutumista tukien.

Suomen perustuslain (731/1999) 7 §:n mukaan jokaisella on oikeus elämään, henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Kenenkään vapautta ei saa riistää mielivaltaisesti eikä koskemattomuuteen puuttua ilman laissa säädettyä perustetta. Mielenterveyslain (1116/1990) mukainen hoito pyritäänkin aina toteuttamaan ensisijaisesti avohoitona. Hoito tai kuntoutus suunnitellaan yhdessä asiakkaan kanssa. Ensisijainen hoitotaso on sosiaali- ja perusterveydenhuollon peruspalvelut, seuraava sosiaali- ja perusterveydenhuollon erityispalvelujen ja erikoissairaanhoidon järjestämää avohoito. Sairaalahoitoa järjestetään silloin kun avohoidon toimet eivät riitä.

Mielenterveyslaki (1116/1990) määrittää rajat tahdosta riippumattomalle psykiatriselle hoidolle ja toimenpiteille. Hoitoon määräämisen edellytyksiä ovat muun muassa se, että henkilön itsensä tai muiden terveys tai turvallisuus vaarantuisi. Tahdosta riippumattomaan hoitoon määräämisen peruste voi olla myös epäilys mielisairauden pahenemisesta ilman tahdosta riippumatonta hoitoa tai muiden mielenterveyspalveluiden riittämättömyys. Tahdosta riippumattomaan hoitoon otettua henkilöä on hoidettava suostumukseen perustuen ja yhteisymmärryksessä siinä määrin kuin se on mahdollista. Lain mukaan alaikäisen henkilön hoito pitää ensisijaisesti järjestää yksikössä jossa ei ole aikuisia ja jolla on edellytyksiä alaikäisen potilaan hoitamiseen. Lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden järjestämisestä ja tahdosta riippumattomasta hoidosta säädetään mielenterveysasetuksessa (1247/1990).

Yhteiskunnan suhtautuminen ja sosionomin rooli

Mielenterveyslain mukaan hoito pyritään aina toteuttamaan ensisijaisesti avopalveluina. Suomessa laitostoimintaa on purettu 1990-luvulta lähtien ja palveluita on kehitetty avohoidon suuntaan. Kuitenkin osassa kunnissa rakentaminen jäi kesken avohuollon osalta resurssien puutteen takia. Pohdimme, ovatko nykyiset avopalvelut riittäviä kaikille ja onko laitoshoidon purkaminen perusteltua, jos tarjolla ei ole korvaavia palveluita. Sosionomeina meillä on näköalapaikka sekä avohuollon ongelmiin että kehittämiseen. Näemme, että avopalvelut ovat positiivinen ratkaisumuoto, kunhan seuranta on riittävää. Yksi tulevaisuuden kehityskohteista tulisi olla moniammatillisen yhteistyön parantaminen sekä eri organisaatioiden välisen yhteistyön kehittäminen niin, että saadaan kolmannen sektorin tuottamat palvelut integroitua tehokkaammin osaksi palvelujärjestelmää.

Aktivointipolitiikka on noussut keskeiseksi sosiaalihuollon piirissä. Esimerkiksi laissa korostetaan yksilön vastuuta ja oma-aloitteista hoitoon hakeutumista sekä itsenäisen suoriutumisen tukemista.  Mielenterveysongelmaiset ovat usein kaikkein haavoittumaisimmassa asemassa suhteessa palvelujärjestelmään. Itseohjautuvuuteen kannustava sosiaalipolitiikka ei välttämättä toimi näiden ryhmien kohdalla henkisten voimavarojen puutteellisuuden vuoksi. Sosionomilla onkin tärkeä rooli rinnalla kulkijana ja arjen tukihenkilönä, palveluohjaajana ja ehkäisevän työn tekijänä. Esimerkiksi monet palvelut löytyvät nykyään verkosta, mikä on madaltanut kynnystä hakea apua. Kuitenkin avun hakemisessa tällöin oletetaan, että yksilö pystyy siihen itsenäisesti. Tietoyhteiskuntaan osallistuminen vaatii taitoja, joita ei voida olettaa yksilöllä automaattisesti olevan. Paikkoja, missä tällaisia taitoja opetetaan erityistä tukea tarvitseville on valitettavan vähän ja nämäkin ovat usein säätiöitä tai järjestöjä, joihin kohdistuu kilpailuttamisen uhka. Mielestäni oma-aloitteista toimintaa tulee tukea ja siihen kannattaa panostaa. Tällä hetkellä resurssit eivät kuitenkaan tunnu riittäviltä.

Sosionomin tulisi ohjauksessaan toimia tukijana, kannustajana ja myönteisen elämänpolun mahdollistajana asiakkaan kuntoutusprosessissa. Ohjaajan yksi tärkeä tehtävä on etsiä keinoja ja voimavaroja arkisten tilanteiden hallintaan. Kuntoutuksen avulla pyritään auttamaan asiakasta myönteisen elämänpolun löytämisessä. (Mannström-Mäkelä 2008.) Oleellista on ihmisarvon palauttaminen ja tasavertaisena tiimin jäsenenä toimiminen. Ohjaajan tulee tunnustaa kuntoutuja oman elämänsä asiantuntijana.

Lähteet

Mansström-Mäkelä, Leena 2008. Voimaannuttavan ohjaamisen käsikirja. Helsinki: Gaudeamus.

Mielenterveysasetus 1247/1990. Annettu Helsingissä 21.12.1990. Saatavilla sähköisesti osoitteessa <http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1990/19901247>. 

Mielenterveyslaki 1116/1990. Annettu Helsingissä 14.12.1990. Saatavilla sähköisesti osoitteessa <http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1990/19901116>.

Mielenterveystalo 2017. Psykoosin pikaopas. Verkkodokumentti. <https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/oppaat/psykoosi/Pages/psykoosin-pikaopas.aspx>. Luettu 30.4.2017.

Rissanen, Päivi 2007. Skitsofreniasta kuntoutuminen. Pori: Mielenterveyden keskusliitto.

Sosiaalihuoltolaki 1301/2014. Annettu Helsingissä 30.12.2014. Saatavilla sähköisesti osoitteessa <http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2014/20141301>.

Suomen mielenterveysseura 2017. Skitsofrenia. Verkkodokumentti.<http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/mielenterveyden-h%C3%A4iri%C3%B6t/skitsofrenia>. Luettu 30.04.2017.

Suomen perustuslaki 731/1999. Annettu Helsingissä 11.6.1999. Saatavilla sähköisesti osoitteessa <http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1999/19990731>.

Terveydenhuoltolaki 1326/2010. Annettu Helsingissä 30.12.2010. Saatavilla sähköisesti osoitteessa <http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2010/20101326>.

WHO 2017. Schizophrenia. Verkkodokumentti. <http://www.who.int/mental_health/management/schizophrenia/en/>. Luettu 3.5.2017.