Masentunut tunnetila tulee useimmille tutuksi jossain vaiheessa elämää. Masentunut tunne muuttuu masentuneeksi mielialaksi, kun masentuneisuus on vallitsevampaa ja pitkäkestoisempaa. Kun oireet täyttävät tietyn määrän masennuksen oirekriteereistä (ICD-10), puhutaan masennusoireyhtymästä eli masennustilasta, joka luokitellaan mielenterveyden häiriöksi. Masennustilat jaotellaan lieviin, keskivaikeisiin, vaikeisiin ja psykoottisiin tiloihin ja on olemassa myös niin sanottuja muita masennustiloja. (Toivio – Nordling 2013: 179- 185.) Masennus on usein perinnöllisten, neurobiologisten, psykologisten ja sosiaalisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta aiheutuva seuraus. On arvioitu, että vakavaa masennusta sairastaa 5-6 % suomalaisista. Naisista 10-20 % sairastaa vaikeaa masennusta ja miehistä 10 % kokee vähintäänkin yhden vaikean masennusjakson elämänsä aikana. Terveyskäyttäytymistä koskevissa tutkimuksissa on todettu, että 10% suomalaisista oli kärsinyt masennustilasta edellisen vuoden aikana. (Toivio – Nordling 2013: 178.) Luvut ovat siis suuria.

Joka toinen suomalainen sairastuu mieleltään elämänsä aikana. Lisäksi mielen sairaudet ovat yleisin työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen syy Suomessa. (Arman Pohjantähden alla 2017.) Luultavimmin myös sosiaalialan työtehtävissä tulemme kohtaamaan mielenterveyden haasteet monin eri tavoin. Ihmiset voivat olla huolissaan omasta tai läheistensä mielenterveydestä tai heillä voi olla pitkä historia mielenterveydellisistä haasteista. Asenteilla ja ymmärryksellä on työssämme sijansa ja ajoittain nousee esiin uudenlaisia ilmiöitä.  Viime aikoina on esimerkiksi uutisoitu Kätilöopiston sairaalan laajoista homeongelmista, sairaalan sulkemisesta ja kymmenistä sairastuneista (Aalto 2017). Käyhkö (2017) nostaa esiin nykyajan ongelman: ”Professori Ville Valtosen mukaan Suomessa on useita tuhansia homesairaita sairauseläkkeellä väärällä diagnoosilla. Viralliset tahot eivät tunnusta homesairautta – ei Kela, eivät vakuutusyhtiöt eikä edes Työterveyslaitos, vaikka Työterveyslaitoksen tulisi lain mukaan olla työterveyden ylin asiantuntija.”  Tuhansia ihmisiä on sairauseläkkeellä masennuksen takia ja Valtonen kertoo olevansa ainoa, joka uskaltaa kirjoittaa homesairausdiagnoosin, koska on jo itse eläkkeellä. On tietenkin totta, että homeelle altistunut ja sairastunut henkilö voi sekundaarisesti kärsiä masennuksesta Valtonen muistuttaa, mutta primaaridiagnoosi pitäisi kuitenkin olla homesairausdiagnoosi. (Käyhkö 2017.) Uutisointia seuratessa tuntuu, että masennus sopii sellaisten asioiden diagnoosiksi, joita ei syystä tai toisesta haluta, voida tai osata diagnosoida totuudenmukaisemmin. Mitä väärä diagnoosi tekee ihmisen itsetunnolle ja minäkuvalle? Pahimmassa tapauksessa oireita ei edes oteta vakavasti – toivottavasti julkinen keskustelu muuttaisi tilannetta positiivisempaan suuntaan. Itse tuntisin luultavasti suurta vihaa jos minun kerrottaisiin olevan masentunut kärsiessäni homesairauden aiheuttamista laajoista ongelmista, jotka tuottavat henkistä kärsimystä, rajoittaa sosiaalista elämää sekä fyysistä oleilua eri tiloissa ja pahimmassa tapauksessa estäisi jopa työkykyni. Jos Kela, vakuutusyhtiöt ja työterveyslaitos eivät tunnusta homesairautta, ei ihmiselle jää vaihtoehtoja kuin elää väärän diagnoosin kanssa – eipä kovin voimaannuttavaa. Toivottavasti homesairaudet tunnustetaan tulevaisuudessa paremmin. Milloinhan uusin ICD-tautiluokitus tulee voimaan Suomessa ja vastaako se paremmin näihin kysymyksiin? Kenen vastuulla on, että ihmiset saisivat oikean diagnoosin ja lisäksi heille kuuluvat etuudet ja korvaukset?

Lääkehoito puhututtaa yhä enemmän ihmisiä ja näkyy myös sosionominen arjessa. Julkisuudessa on keskusteltu depressiolääkkeiden ”alikäytöstä” ja niiden ”liikakäytöstä” ja myös lääkkeiden vaikuttavuuteen on kohdistunut sekä liiallisia odotuksia että epäasiallista kritiikkiä. (Mielialahäiriöiden lääkehoito 2014.) Lääkehoidolla on paikkansa, ja nykyaikana se tuntuu olevan valtavan yleistä. Samalla muun hoidon saaminen voi olla vaikeaa, varsinkin jos ongelmat eivät ole vielä ”tarpeeksi” pitkälle menneitä. Lieviin masennusoireisiin tarjotaan omien kokemusteni mukaan aika nopeasti lääkkeitä, mutta muuta keskusteluapua tai hoitoa välttämättä ei. Keskustelua herättää myös se, puretaanko määrättyjä lääkeyhdistelmiä tarpeeksi usein vai syödäänkö lääkkeitä turhaan, vaikka vaste ei enää toimisi.  En kuitenkaan halua jättää mainitsematta sitä, että lääkkeet mahdollistavat monelle ihmisarvoisen elämän ja vaikeasta masennuksesta kärsivä ystäväni onkin todennut ”ettei varmaan olisi tässä enää ilman lääkkeitä.”

Lähteet:

Aalto, Maija 2017. Kätilöopisto on sairastuttanut kymmeniä ihmisiä, kertovat kätilöt. Verkkodokumentti. < http://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005184461.html>. Julkaistu teoksessa Helsingin Sanomat. Kaupunki. 25.4.2017. Luettu 17.5.2017

Arman Pohjantähden alla 2017. Kausi 2. Jakso 4/10. Mielenterveys. Verkkodokumentti. <http://www.ruutu.fi/video/2972801>. Katsottu 26.4.2017.

Eriikka, Käyhkö 2017. Homesairaita kyykytetään, sanoo infektiolääkäri: Tuhansia on sairauseläkkeellä masennuksen takia, vaikka todellinen syy on home.  Verkkodokumentti. <http://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005195637.html>. Julkaistu teoksessa Helsingin Sanomat. Kaupunki. 4.5.2017. Luettu 17.5.2017.

Mielialahäiriöiden lääkehoito 2014. Partonen, Timo – Lönnqvist, Jouko – Syvälahti, Erkka. Verkkodokumentti. Saatavilla sähköisesti HY:n verkossa. <http://www.oppiportti.fi/op/pkr00108/do>. Teoksessa Henriksson, MarkusLönnqvist, JoukoPartonen, Timo 2014. Psykiatria. Helsinki: Duodecim 2014. Luettu 2.5.2017.